Lentolipun hinta – mystiikkaa, tunteita vai pitkälle mietittyä balanssointia?

Finnairin Peter Gabrielsson (Vice President, Revenue Management and Pricing) pohtii tuoreimmassa blogissaan, miten lentolippujen hinta muodostuu, miksi samassa koneessa voi olla erihintaisia lippuja ja miksi jotkut lentoyhtiöt myyvät yhdensuuntaisia lippuja ja toiset taas eivät?

Lue mielenkiintoinen blogi Finnairin Kiitotieltä klikkaamalla TÄSTÄ

4.3.2010

Aamu valkenee lähes Norjan Oppdalissa pilvettömältä taivaalta, tänään on taas rinnepäivä, hieno sellainen. Kevät yrittää kaiken tämän lumen keskellä huomauttaa olemassaolostaan! Meillä kevättä on ollut jo marraskuusta lähtien, jolloin suurin osa matkapaketeista on luotu ja nyt niiden hienosäätö on kuumimmillaan. Jotenkin on kuin lähtökuopissa, jotta pääsemme "irti" ja toteuttamaan kaiken sen, mitä on rakennettu.

Taantuman myötä olemme odottaneet ja varautuneet jonkintasoiseen notkahdukseen tälle keväälle ja oikeastaan koko vuodelle 2010. Näyttää siltä, että sellaista notkahdusta ei sitten tule lainkaan. Määrällisesti matkoja on jopa kahta aikaisempaa vuotta enemmän ja monet vakioasiakkaamme ovat olleet osittain vielä talviunilla ja heidän kanssaan olemme aloittaneet matkojen pohdinnan vasta äskettäin! Yksi asia on toki muuttunut eli matkojen keskihinta on hieman laskenut isossa kaavassa. Joskin yllättäen taas safarit ja kaukotuotteet (2500-3000 euroa) vetävät aikaisempaa paremmin. Selvää linjaa ei siis oikein ole. Tällä hetkellä tilanne näyttää paljon valoisammalta kuin vielä puoli vuotta sitten, mutta silti joka aamu herätään nöyrällä mielellä.

Kevät on ensimmmäinen "duunarikevät" itselleni. Marraskuussa luovutin toimitusjohtajan tehtävät kauan talossa palvelleelle Jarkolle ja sen jälkeen olen opiskellut erilaista roolia yrityksessäni. Välillä se on ollut hieman vaikeaa, mutta päivä päivältä onnistuu paremmin. Muutamat jopa speguloivat, että olisin palaamassa lähes 20 vuoden aikalisältä luokanopettajaksi tai pyörittämään Baltian toimintojamme, mutta näiltä huhuilta leikkaan siivet terävillä saksilla poikki. En ole lähdössä minnekään vaan odotan innolla pääseväni täydellä teholla niihin töihin, missä itse koen viihtyväni parhaiten eli matkojen suunnitteluun ja erityisesti toteuttamiseen. Erikoinen vire on kevättä odottaessa ;)

Aamiainen ja 25 rippikoululaista sekä heidän hienot ohjaajansa odottavat. Työn ääreen!

Näillä mennään!

Juha

Näin voi hyvällä syyllä sanoa sen jälkeen, kun viimein palasin Pohjanmaalle Keski-Euroopan turneelta. ”Omatoimilomani” päivitti hyvin sitä, miten täytyy jatkossa varautua joukkoliikennevälineillä tehtävään matkaan kotiovelta kohdekaupunkiin.

Valitsin tällä kertaa osittain pakon sanelemana kotimaan liittymälentojen sijaan junan. VR:n luotijunan, Pendoliinon, aikataulut sopivat minulle kumpaankin suuntaan parhaiten. Niinpä varasin heidän sivuiltaan kaksi kahden tunnin ja 15 minuutin matkaa Seinäjoelta Tikkurilaan ja tästä maksoin reilut sata euroa. Ei mitenkään edullista, mutta nopeaa ja mukavaa.

Ehkä olisi kannattanut päättää VR:n osuus siihen lipun varaamiseen. Menomatkalla valtionyhtiön lippulaiva hyytyi Ikaalisten ja Ylöjärven välille (paikan sain selville kiitos Nokian GPS-paikannuslaitteen) ja noin 25 minuutin aikana ainoa informaatio oli kuljettajan yhteydenottopyyntö konduktöörille. Kohtuu pienellä kustannuksella Pendoliinoonkin voisi hankkia henkilökunnalle sisäpuhelimet… Tikkurilaan saavuimme noin 40 minuuttia myöhässä. Eli matka-aikaan tuli lähes kolmannes lisää, veloituksetta! Paluumatkalla olimme vain puolituntia myöhässä, kiitos 30 kilometrin päässä hotelliasiakkaaksi pyrkineen InterCity -vaunun. Mitäköhän merkitystä todellisuudessa tuolla aamuyöllä seinästä irti revityllä vaunulla ja 9.46 Tikkurilasta lähteneen Pendoliinon myöhästymisellä oikeastaan oli? Eikö VR todellakaan pysty paremmin reagoimaan ja paikkaamaan omituisia töppäilyjään… Kahden raiteen ollessa pääteasemalla pois pelistä koko Suomen liikenne on kaaoksessa.

Lentomatkat kolleegani varasi jo hyvissä ajoin Finnairilta, varmalta ja luotettavalta toimijalta. Menimme lentoasemalle jo hyvissä ajoin, 1,5 tuntia ennen lentomme lähtöä. Viimeistään nyt tiedän, että lentokentällä toimii neljä eri yhtiötä, jotka eivat ole keskenään yhteistyössä. Järjettömän odottelun ja sekamelskan päätteeksi juoksimme uuden terminaalijärjestelyn avustuksella kakkosterminaalista ykkösterminaaliin Finnairin koneeseen. Saavuimme portille 7.58, kaksi minuuttia ennen koneen lähtöä ja siinä sivussa saimme kehut Finnairin henkilökunnalta. Itse mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin? No, ensi kerralla menen kentälle jo kolme tuntia ennen lentoa Müncheniin, josko silloin ehtisin koneeseen ajoissa. Matkatavarat voivat tulla sitten, kun ehtivät.

Tällä kertaa matkatavarani saapuivat kolmen päivän kuluttua saapumisestani Müncheniin. Aika nopeasti. Syynä viivästymiseen oli Finnairin mukaan poikkeukselliset sääolot Euroopassa. Saattoi ollakin, mikäli 8 lämpöastetta ja vesisade ovat nykyään poikkeavaa. Samainen viesti poikkeavista sääoloista taitaa olla vieläkin Finnairin sivuilla ja kannattaa siellä pitääkin, koska aivan tältä istumalta en usko matkatavaralogistiikan muutokseen Helsinki-Vantaalla. Finnairin asiakaspalvelunä tälläisessä tapauksessa oli hieno puheposti, jonka softaa pitäisi vielä hieman parantaa. Puheposti ei ehkä aivan ymmärtänyt ongelmaani tai sitten en osannut sitä hänelle oikein kertoa. Muuten tuo puheposti vaikutti kohtuullisen viehättävältä henkilöltä. Ehkä kuitenkin viehättävämpi ja tunteellisempi henkilö (lue: ihminen) sai lähteä työpaikaltaan kolmessa tunnissa toukokuun kuudentena päivänä viime vuonna.

Nettisivuilla olikin sitten vastaus ongelmaani. Matkalaukkuni jäljitysohjelma. Pyydetyt tiedot kenttään ja sitten vain lukemaan, missä päin maailmaa lämpökerrastoni liikkuu? No, tällä hetkellä 8 päivää lähtöselvitykseni jälkeen tuon ohjelman mukaan matkalaukkuni on edelleen ”toimituksessa”. Mutta kyllä se on tällä hetkellä varastossani täällä Pohjanmaalla. Suoraselkäisesti voin sanoa, että meidän talossa ei sallita tuollaista asennevammaisuutta ja palvelualttiuden puutetta, mitä lähtöselvityksessä havaitsimme – ainakin seitsemän virkailijan kohdalla. Parasta esittivät Finavian kaksi univormuihin pukeutunutta mieshenkilöä, joilta kysyimme, eikö kannattaisi olla kertomassa kakkosaulan sisääntulossa, mikä näistä 150 metrin ”jonoista” vie lomalennoille ja mitkä reiteille? Vastaus oli selkeä; me ei oikeastaan olla töissä täällä. Näin.

Yksinkertaisesti; kunnianhimoa Helsinki-Vantaan työntekijät firmasta riippumatta!

Finnairin puolustukseksi on sanottava, että suurin syypää näihin ongelmiin olemme kuitenkin me lentomatkustajat itse. Ei vain ole hyvää ja halpaa. Kun 200 euron lento Barcelonaan on monien mielestä liian kallis, ei palvelutkaan voi olla enää tasolla, joihin olemme tottuneet. Tällä hetkellä halpisyhtiöt pääsevät näyttämään hyviltä toimijoilta Finnairin siivellä, mutta pian meillä on enää vain halpisformaateilla toimivia yhtiöitä ja siinä pelleilyssä tämä nykyinen toiminta on vasta alkusoittoa.

Kaiken edeltävän kruunasi matkani loppumetreillä VR:n ykköstuotteen ravintolavaunussa nautittu vahvahko kahvi kuivan kuningatar kierrepullan kera hintaan 3,20 euroa. Sain toki lähtiessäni tuoliaan ahkerasti vartioineelta nuorelta myyjättäreltä hyväksyvän kiitoksen. Hieman sitä viilensi hänen pitkä kannykkäpuhelunsa, joka taisi vain sattua juuri minun lähtöni kohdalle – tai ehkä kolmen neljän muunkin asiakkaan.

On ainakin hyvää koulutusmateriaalia kuljettajiemme vuotuiseen koulutuspäivään. Näillä mennään!

Juha

Ensimmäinen henkilökohtainen mäkiviikkoni penkkiurheilijana on loppusuoralla Innsbruckissa. Kolme kisaa ehdin seuraamaan, mutta nyt työ tuo takaisin Suomeen ennen viimeistä ja ratkaisevaa Bischofshofenin kisaa. Mäkiviikon kokonaistilanne on kutkuttava ja uskon voiton ratkeavan kahden suosikkini, Ahosen ja Schlierin välillä.

Maallikkokatsojana olen tehnyt muutamia mielenkiintoisia huomioita viimeisten kuuden päivän aikana. Ensimmäinen huomioni kautta ymmärrän täysin sen, miksi Suomen maajoukkueen on vaikea saada sponsoreita. Hyppyshow on tehty täysin itävaltalaisille ja siinä sivussa vähän saksalaisille - jopa niin puhtaasti, että siitä ei tarvitse kiistellä. En ihmettele lainkaan, miksi suuret suomalaisyritykset eivät laita lanttejaan tähän sirkukseen. Miksi laittaisivat? Walter Hoferilla ja kumppaneilla on pian paljon mietittävää, jos he eivät pikaisesti ymmärrä muiden(kin) maiden merkitystä.

Saksan kisoissa Oberissa ja Garmischissa oli mukava meininki ja erityismaininnat on annettava ehdottomasti kisojen ”DJ”:lle sekä kuuluttajalle. Kisoja oli helppo seurata paikanpäällä ja tunnelma oli hieno. Myös saksalaisyleisö reagoi kunnioittavasti, kun Noriaki Kasai ja ennen kaikkea kuuluttajan hehkuttama ”King Eagle” tuli tornista alas. Myös kymmentuhatpäisen yleisömassan kohtelu turvamiesten ja poliisien taholta oli hienoa seurattavaa. Vielä, kun Saksassa hotellimme johtaja oli todella hauska tapaus, oli vaikeaa yhtyä Seppo Rätyn legendaarisiin kommentteihin Saksasta.

Täällä Innsbruckissa tuli sitten täystyrmäys monella lailla. Eniten ihmetytti tapa, jolla kansainvälisestä tapahtumasta tehdään kansallinen joulun jatke. Kaikki informaatio tuli saksaksi, missään vaiheessa ei sanaakaan englantia – jaa, palkintojenjako taisi tulla tuplakielellä. Edes tervetulopuheen pitänyt jokin alueen joku ei malttanut yhtä englanninkielistä lausetta sanoa toivottaakseen kaikki paikalle tervetulleiksi.

Itse kisassa itävaltalaishyppääjät veivät niin paljon huomiota, että siinä ehti muutama puolalainen ja slovakki tulla tornista alas, kun kuuluttaja vielä hehkutti Innaueria ja jotain toista paikallista suuruutta, jonka nimeä en enää muista. Schlierin hypätessä meteli on infernaalinen, minkä ymmärränkin. Nuori hieno urheilija kesti paineet ja osoitti olevansa tällä hetkellä maailman paras mäkihyppääjä, vaikka Toni Nieminen epäilikin Schlierin kypärää liian pieneksi. No, menköön se nykypäivän maikkarin normiuutisena.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että itävaltalaisilla on todella pitkä matka hienojen urheilutapahtumien luojiksi. Kylähulluja he voivat olla keskenään, mutta tunnelmaltaan hienot kansanväliset tapahtumat vaativat aivan muuta. Ehkäpä heidän kannattaisi lähteä pienelle opintomatkalle Holmenkollenille, missä Schlieriä kannustetaan samalla tahdilla kuin Jakobseniakin! Norjalaisilla on tämä jalo taito ja sen olen päässyt kokemaan jo Mika Myllylän voittaessa aikoinaan Trondheimissa 50 km:n kuninkuusmatkan.

Mielenkiintoista oli seurata myös itävaltalaisten keskinäistä menoa. Täysin varmasti voi sanoa, että ulospäin annettava kuva hyppääjien veljellisistä väleistä ovat tuulesta temmattuja. Honey moon on ohi, that´s it! Garmischissa seurasin pitkään lehdistöalueen vieressä heidän touhujaan ja eipä siellä paljon keskenään katseita vaihdettu. Tunnelma vaikutti kylmän viileältä ja selkeästi ainakin kahtia jakaantuneelle. Schlieri managereineen tuntuu olevan yksi maajoukkue, sitten on vielä toinen, Itävallan maajoukkue. Aivan hölynpölyä viime kevään puheet säröistä Austria Ski Teamissa tuskin olivat.

Onneksi Janne Ahonen pelasti mäkiviikon.

Juha