Mäkiviikko takana

Ensimmäinen henkilökohtainen mäkiviikkoni penkkiurheilijana on loppusuoralla Innsbruckissa. Kolme kisaa ehdin seuraamaan, mutta nyt työ tuo takaisin Suomeen ennen viimeistä ja ratkaisevaa Bischofshofenin kisaa. Mäkiviikon kokonaistilanne on kutkuttava ja uskon voiton ratkeavan kahden suosikkini, Ahosen ja Schlierin välillä.

Maallikkokatsojana olen tehnyt muutamia mielenkiintoisia huomioita viimeisten kuuden päivän aikana. Ensimmäinen huomioni kautta ymmärrän täysin sen, miksi Suomen maajoukkueen on vaikea saada sponsoreita. Hyppyshow on tehty täysin itävaltalaisille ja siinä sivussa vähän saksalaisille - jopa niin puhtaasti, että siitä ei tarvitse kiistellä. En ihmettele lainkaan, miksi suuret suomalaisyritykset eivät laita lanttejaan tähän sirkukseen. Miksi laittaisivat? Walter Hoferilla ja kumppaneilla on pian paljon mietittävää, jos he eivät pikaisesti ymmärrä muiden(kin) maiden merkitystä.

Saksan kisoissa Oberissa ja Garmischissa oli mukava meininki ja erityismaininnat on annettava ehdottomasti kisojen ”DJ”:lle sekä kuuluttajalle. Kisoja oli helppo seurata paikanpäällä ja tunnelma oli hieno. Myös saksalaisyleisö reagoi kunnioittavasti, kun Noriaki Kasai ja ennen kaikkea kuuluttajan hehkuttama ”King Eagle” tuli tornista alas. Myös kymmentuhatpäisen yleisömassan kohtelu turvamiesten ja poliisien taholta oli hienoa seurattavaa. Vielä, kun Saksassa hotellimme johtaja oli todella hauska tapaus, oli vaikeaa yhtyä Seppo Rätyn legendaarisiin kommentteihin Saksasta.

Täällä Innsbruckissa tuli sitten täystyrmäys monella lailla. Eniten ihmetytti tapa, jolla kansainvälisestä tapahtumasta tehdään kansallinen joulun jatke. Kaikki informaatio tuli saksaksi, missään vaiheessa ei sanaakaan englantia – jaa, palkintojenjako taisi tulla tuplakielellä. Edes tervetulopuheen pitänyt jokin alueen joku ei malttanut yhtä englanninkielistä lausetta sanoa toivottaakseen kaikki paikalle tervetulleiksi.

Itse kisassa itävaltalaishyppääjät veivät niin paljon huomiota, että siinä ehti muutama puolalainen ja slovakki tulla tornista alas, kun kuuluttaja vielä hehkutti Innaueria ja jotain toista paikallista suuruutta, jonka nimeä en enää muista. Schlierin hypätessä meteli on infernaalinen, minkä ymmärränkin. Nuori hieno urheilija kesti paineet ja osoitti olevansa tällä hetkellä maailman paras mäkihyppääjä, vaikka Toni Nieminen epäilikin Schlierin kypärää liian pieneksi. No, menköön se nykypäivän maikkarin normiuutisena.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että itävaltalaisilla on todella pitkä matka hienojen urheilutapahtumien luojiksi. Kylähulluja he voivat olla keskenään, mutta tunnelmaltaan hienot kansanväliset tapahtumat vaativat aivan muuta. Ehkäpä heidän kannattaisi lähteä pienelle opintomatkalle Holmenkollenille, missä Schlieriä kannustetaan samalla tahdilla kuin Jakobseniakin! Norjalaisilla on tämä jalo taito ja sen olen päässyt kokemaan jo Mika Myllylän voittaessa aikoinaan Trondheimissa 50 km:n kuninkuusmatkan.

Mielenkiintoista oli seurata myös itävaltalaisten keskinäistä menoa. Täysin varmasti voi sanoa, että ulospäin annettava kuva hyppääjien veljellisistä väleistä ovat tuulesta temmattuja. Honey moon on ohi, that´s it! Garmischissa seurasin pitkään lehdistöalueen vieressä heidän touhujaan ja eipä siellä paljon keskenään katseita vaihdettu. Tunnelma vaikutti kylmän viileältä ja selkeästi ainakin kahtia jakaantuneelle. Schlieri managereineen tuntuu olevan yksi maajoukkue, sitten on vielä toinen, Itävallan maajoukkue. Aivan hölynpölyä viime kevään puheet säröistä Austria Ski Teamissa tuskin olivat.

Onneksi Janne Ahonen pelasti mäkiviikon.

Juha